HELSINGIN YLIOPISTO HELSINGFORS UNIVERSITET UNIVERSITY OF HELSINKI Filosofian laitos Filosofiska institutionen Department of Philosophy 29. l 1 . 1 999 Lausunto koskien Tampereen käräjäoikeudessa käsiteltävää rikosasiaa R 99/2368 Tieteen tuntomerkkinä pidetään itseäänkorjaavaa tiedon uudistamista, jonka keskeisiä periaatteita ovat kriittisyys ja julkisuus: mikä tahansa tieteessä esitetty käsitys voidaan asettaa tieteellisessä julkisessa keskustelussa kyseenalaiseksi ja arvostelun kohteeksi (ks. I. Niiniluoto, 'Tieteen tuntomerkit', teoksessa Filosofia, tiede ja maailmankatsomus, Otava, 1984, luku 2).Tältä osin tiede pohjautuu ajattelun ja tutkimuksen vapauden eettisiin periaatteisiin, jotka tunnustetaan myös sivistysvaltioiden lainsäädännössä. Kriittisyyden periaatteesta seuraa, että tieteellisiä tutkimustuloksia julkaiseva tai esittelevä henkilö tulee alttiiksi tiedeyhteisöstä mahdollisesti esiinnousevalle arvostelulle. Hänen käsityksensä voidaan keskustelussa katsoa esimerkiksi virheellisiksi, harhaanjohtaviksi, asiantuntemattomiksi tai puutteellisesti perustelluiksi. Tällaisen arvioinnin kohteeksi joutuvat muiden muassa väitöskirjaansa puolustavat tutkijat ja tiedepohjaisten oppikirjojen kirjoittajat, joilla on puolestaan mahdollisuus jatkaa keskustelua esittämällä omien kantojensa perusteluja tieteenalansa julkaisujen kautta. Tieteessä harjoitettavan keskustelun sanavalintoja tavallisesti ohjaavat yhteisön etiketissään omaksumat kirjoittamattomat kohteliaisuussäännöt, joiden puitteissa esitetty kritiikki voi tilanteesta riippuen olla hyvinkin terävää j a ankaraa. Tieteeseen kuuluu myös eettisiä j a metodologisia periaatteita, jotka pyrkivät turvaamaan sitä, että kritiikin kohteena olevat käsitykset tulevat esiin oikeassa ja alkuperäisessä muodossa. Etiketin ja etiikan rikkominen voi vähentää tutkijan omaa arvonantoa tiedeyhteisössä, ja heikkoudet metodologiassa vastaavasti vähentävät hänen uskottavuuttaan, mutta käsitykseni mukaan tällaisilla seikoilla voi ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa olla rikosoikeudellista merkitystä. Osoituksena tästä on se tosiseikka, että tutkijoiden kiistelyn myötä voi syntyä heidän välilleen poleemisia suhteita, joissa rikoksen tunnusmerkistö ei kuitenkaan täyty. Olli Stålströmin Kuopion yliopistossa 1997 esitetty ja tarkastettu väitöskirja Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu pyrkii osoittamaan laajan historiallisen tarkastelun pohjalta, miten homoseksuaalisuus tuli luokitelluksi sairaudeksi ja miten tämä leima on 1970-luvun jälkeen saatu poistetuksi. Siten hänen työnsä kannalta on ollut keskeistä identifioida sellaista lääketieteellistä ja psykiatrista kirjallisuutta, jossa tämä leima on esiintynyt. Näin tarkastelun kohteeksi on tullut mm. lääketiet.lis. Kaija Eerolan artikkeli 'Seksuaaliset vähemmistöt' teoksessa Suomalainen lääkärikeskus (1996). Stålströmin kysymyksenasettelun kannalta Eerola itse mielipiteineen ei ole varsinainen tutkimuskohde, vaan relevanttia on ollut se, että Eerolan tekstissä homoseksuaalisuuden yhteydessä esiintyvät termit "kohdehäiriö", "perversio" ja "vihan väline". Olen tutustunut syytteeseen, jossa Stålströmin katsotaan loukanneen Eerolaa julkisen painotuotteen kautta. Syytteessä mainituilla sivuilla 21, 196, 309 ja 321 Stålström viittaa kyseiseen artikkeliin neutraalissa muodossa "Eerola (1996)" puhumatta mitään Eerolan henkilökohtaisista mielipiteistä. Näiden kohtien referoiminen on motivoitu väitöskirjan pääteesin kannalta, joten se ei käsitykseni mukaan ole Eerolaa henkilönä solvaavaa, vaikka Eerolan käsityksistä saisi vivahteikkaamman kuvan lainaamalla myös muita kohtia hänen kirjoituksestaan. Sivun 16 ja 236 muotoilut ovat kärkevämpiä. Niiden tausta käy ilmi syytteeseen liitetyistä asiakirjoista: Stålström oli antanut kustantajalle etukäteen lausunnon Eerolan artikkelista, mutta toivottuja muutoksia ei kuitenkaan tullut mukaan vuoden 1996 painokseen. Kun Eerola kustantajalleen esittämässään vastauksessa edelleen vetoaa maamme lääketieteellisissä tiedekunnissa annettavaan lääkäri- ja psykiatrikoulutukseen ja siinä käytettävään kirjallisuuteen, jota Stålström väitöskirjassaan argumenttiensa perusteella pitää vanhentuneena j a uutta tieteellistä keskustelua vastaamattomana, Stålström on saanut aiheen kyseenalaistaa Eerolan asiantuntemuksen. Tämän hän tekee sivulla 236 viittaamalla Eerolaan "asiantuntijana" lainausmerkeissä. Tämä retorinen keino ei ole tieteellisessä keskustelussa epätavallinen, mitä osoittaa jo se, että myös Stålströmin työn tarkastajat lausunnossaan puhuvat homoseksuaalisuuteen aggressiivisesti suhtautuneesta psykoanalyysin suuntauksesta lainausmerkeissä "asiantuntijatahona". Edellä esitetyn perusteella katson, että Stålström on esittänyt Eerolan artikkeliin viitaten arvostelua käsityksistä, joita psykoanalyysin traditiossa on liitetty homoseksuaalisuuteen. Nähdäkseni Eerola on kyseistä aihetta julkisesti käsitellessään ottanut itse riskin arvostelun kohteeksi joutumisesta. Stålströmin kritiikki on tieteellisen perinteen puitteissa tavallista kärkevämpää, mutta hyvän arvosanan saaneessa hyväksytyssä väitöskirjassa esitettynä se on poleemisuudestaan huolimatta katsottava tieteeseen kuuluvaksi osaksi tieteellistä keskustelua. Marraskuun 29. p:nä 1999 Ilkka Niiniluoto teoreettisen filosofian professori Helsingin yliopisto